Ibs ja ystävät

Mites muilla, oletteko erakoituneet tai joutuneet eristäytymään ibs sairauden vuoksi muista ihmisistä?

Itse elän juuri parhaillaan kauniita kesäpäiviä neljän seinän sisällä jonkin verran surullisena. Lapseni vierastaa liikaa ihmisiä kun äiti ei pysty normaali sosiaali elämään. Pari vuotta vasta pahempana ibs:ää sairastaneena, koen juuri tällä hetkellä sitä kuinka ihmiset ympäriltäni vähenee vähenemistään.

Ystäviä ei ole koskaan muutenkaan ollut joka sormelle vaikka sosiaalinen ja tosi puhelias ihminen olenkin, mutta surettaa että ne harvat oikein hyvät ystävätkään eivät enää edes soittele. Olen rehellisesti kertonut sairaudestani ja kuinka on päiviä jolloin en todellakaan pysty lähtemään ulos. Jos itse otan heihin yhteyttä, ovat mielissään soitosta ja kysyvät vointiani. Kertoilen tietenkin ja usein joudun sanomaan että taas vatsani poksahti.. Saatan jo kuulla kuuntelijan äänestä jossain vaiheessa että asiani ei kovinkaan paljoa kiinnosta. Puhun vain negatiivisia asioita kun olo ei ole hyvä. Asian huomatessani vaihdan yleensä puheenaihetta nopeasti ja kyselen heidän touhuistaan. Olen joutunut paljon perumaan tapaamisia yms kun ibs on pahana. Asiasta on loukkaannuttu jo useaan otteeseen. Nykyään eivät mihinkään enää pyydä. Yritän pyytää kotiini kyläilemään, mutta sekään ei kiinnosta. Aina sopivat tulevansa, mutta lopulta ketään ei kuitenkaan tule.

En tosiaan oleta ja odota että ystäväni alkavat elämään ibs elämää tai masentelisivat puolestani. Ei heidän tarvitse edes ymmärtää sairauttani, mutta olisi ollut mukava silti jatkaa ystävyyttä vaikka itse en ovesta ulos helposti itse pääsekään. Pystyyhän nykypäivänä olemaan yhteyksissä monella tapaa. Eniten surettaa että pieni 1v2kk ikäistä lastani ei kutsuta enää leikkimään ystävieni lasten kanssa vaikka heillä olisi syntymäpäivät. Ei enää kuuluta sairauteni vuoksi niin sanotusti läheisiin ystäviin. Mieheni ei sairasta ibs:ää ja hän voisi varsin hyvin viedä lastani leikkimään sinne hetkeksi.

No kai yksinäisyyteen tottuu, itselleni se vain on kova pala ollut lähiaikoina koska olen syntynyt puheliaaksi ihmiseksi. Enkä ole luonteeltani negatiivinen ihminen, mutta kai semmoinen kuva ihmisille tulee kun puhuu suolen toiminnasta kuin säästä.

Onko muilla samoja kokemuksia?

Hei kuulostaapa surulliselta. Itse olen aina ollut kovin puhelias ja minulla on ystäviä (sopivasti). Ennen ärtynyt suoli esti minuakin menemästä kavereiden kanssa ulos, mutta sitten aloin syömään imodiumia, itselläni siis ripulipainotteinen vaiva. Nykyään jos tiedän että olen menossa jonnekin kavereiden kanssa tai jonnekin juhliin otan varalta imodiumin ja voin syödä mitä vaan ja tiedän että vatsa ei tule kipeksi ja mene sekaisin. Mutta itselläni on tämä vaiva paljon lievempi verrattuna esim sinun kertomuksiisi

Itselläni ei ole mikään ruoka mikä saa mahan sekaisin, (tai ehkä kermavaahto jutut) koska on kuukausia kun voin syödä mitä vaan ja vatsa on ok, ilmeisesti jonkinlainen stressi tähän vaikuttaa minun tapauksessani. Oletko koskaan ajatellut, koska tämä vaivahan on ainakin osalla ihmisistä hieman henkistä, että jotkut itsehoito kirjat voisivat auttaa sinua ehkä jotenkin rentoutumaan ja ehkä jopa auttamaan vatsan kanssa. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta itselleni tuli moneksi kuukaudeksi tosi hyvä olo kun luin sen secret kirjan, jotenkin katsoin vaivojani uudesta näkökulmasta. Toki jos syy on selvästi ruoka-ainessa niin sitten ehkä ei tuo auta, mutta toisaalta välillä tämä tuntuu olevan sellainen kierre vaan josta ei meinaa päästä pois, vaikka toisaalta järki sanoo mitä pitäisi tehdä :I

Kiitos vastauksesta Mikimi Minulla on myös ripulipainotteinen ibs ja monet asiat vaikuttavat kyllä suolen toimintaan. Suurimpana tekijänä on ruoka, eli gluteeni, maitotuotteet ja fodmap, mutta seuraavaksi suurimpana on hormonitoiminta sen jälkeen vasta stressi, masennus ja uniasiat. Tai oikeastaan voisi sanoa että stressi, unettomuus tai masennus ei yksinään ole koskaan aiheuttanut minun oireitani vaan kombinaationa ruuan kanssa. Hormonitoiminta taas ei tarvitse mitään muita tekijöitä vaan poksauttaa mahan joka kuukausi ainakin sen kaksi kertaa eli kahden viikon ajaksi. Sitten lapseni imetys laukaisee myös satunnaisia vessajuoksuja. Silti periksi en ole tälle taudille antanut. Haluan imettää pitkään vaikka lapsi on jo taapero. Kyllä minullekkin koittaa vielä se aika kun imetys loppuu ja voin alkaa imodiumin kokeilun.

Tuo mainitsemasi kirja voisi olla joka tapauksessa hyvä lukea kyllä, koska kyllä tämä tauti itsessään aiheuttaa mielen madaltumista ja stressiä kun joutuu päivittäin miettimään esim pystynkö tänään normaalisti nukuttamaan poikani vai pitääkö juosta kesken kaiken vessaan. Tosin katsotaan antaako taaperoinen mamman lukea mitään kirjoja tällä hetkellä..

Varasin tänään ensi vkolle taas lääkärin, mutta tällä kertaa gyne puolelle. Luin netistä että esim munasarja syöpä voi aiheuttaa naisilla ripulointia ja vatsavaivoja. Haluan varmistua että myös alavatsa, munanjohtimet ja munasarjat ovat kunnossa. Suolistosta ja ylävatsasta kun ei ainakaan löytynyt mitään vikaa. Asiaa rupesin pohtimaan juuri sen vuoksi kun hormonit ovat lähes yhtä iso syy ripulointiin kuin ruoka.

niin tuohan on ihan tutkittukin asia että naisilla joilla on ibs niin kuukautisten aikaan se pahenee http://www.tohtori.fi/?page=5033584&id=9542977

Ihan hyvähän se on tutkia kaikki mahdolliset syyt, mutta sinuna olisin huoleti tuon syöpä asian kanssa, sillä vaivasi ovat kestäneet jo sen aikaa, että aika harvinainen syöpä olisi jos noin hitaasti nuorella etenisi, mutta onhan niitä muitakin gynekologisia ei vaarallisia syitä jotka ripulia saattaa aiheuttaa.

Kuullostaa kyllä todella tutulta. Itseltä meni ainakin 5 vuotta elämästä tuossa juuri siihen malliin että hyvä että töissä kävin ja äkkiä lähikaupassa. Kesät istuin kotona yksin kahden kissan kanssa, enkä vapaa-aikaani viettänyt juurikaan kenenkään kanssa. Oli se todella kurjaa aikaa ja tosiaan piti paljon tapaamisia ja tärkeitäkin asioita perua sen vuoksi että vatsa ei vaan kertakaikkiaan kestänyt ulos lähtemistä. Kerran jopa jätin menemättä töihin kun auto ei käynnistynyt aamusta ja en todellakaan paniikiltani voinut lähteä bussilla töihin.

Paljon on tuosta ajasta päästy onneksi eteenpäin. Itsellä tosiaan avain ibs-oireiden rajuun lievenemiseen taisi olla stressissä. Vaihdoin työpaikkaa ja oikeastaan koko elämäntapani uuteen ja nyt on helpottanut hurjasti. En enää joudu miettimään vatsaani kokoajan, vaikka kyllä se edelleen herkkä vatsa on. Nyt tosiaan kun pystyisi johonki jo joskus lähtemäänkin niin pakko huomata, että ei niitä kavereita enää noiden viiden erakkovuoden jälkeen vain yksinkertaisesti ole. Ihmisiä kyllä on ympärillä, mutta ei varsinaisesti ketään ystävää. Tietysti tämä ikäkin on jo sellainen missä ei helpolla solmita uusia kaverisuhteita.

Tämän foorumin ajatus olikin alunperin juuri se, miten saisi poistettua tuon ongelman että erakoituu kun ketään ei ymmärrä missä mennään. Itsellä ainakin vertaistuki on ollut tajuton voima, mikä on laittanut porskuttamaan eteenpäin. Täälä ei vaan taida olla vielä niin paljoa ihmisiä, että jokaiselle voisi löytyä potentiaalinen kaverus lähimaastosta, kenen kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia ja mahdollisesti viettää myös aikaa.

Toivon todella sydämestäni että täällä jokainen voisi kokea edes jonkinasteista ymmärrystä saaneensa muilta jne. On tämä ollut ja on vähän edelleen yksinäistä tarpomista. Kaikki tuki mitä irti saa on todellakin tervetullutta.

Kyllä tuo tutulta kuulostaa. Minä en muutenkaan ole ollut kovin sosiaalinen, ja kyllä nyt on kyläily jäänyt kokolailla pois. Ei ainakaan tee mieli sopia mitään etukäteen, kun ei koskaan tiedä, pystyykö lähtemään.

Ei ole itsekään ollut pitkiin aikoihin tapana oikein mitään sopia sopia kenenkään kanssa. Aika varovaisesti nytkin jos jotain olen vähän yrittänyt sopia niin sanon toki että katsellaan sitten lähempänä et mihin aikaan jne. Nyt kun ei mitään tajuttomia vatsakipuja ole niin enemmänkin vaivaa sellainen ajottainen tajuton väsymyskin ja toki aina kun jännitän niin vatsa menee edelleen sekaisin. Muutos on itsellä siis tosiaan tapahtunut siinä tavassa ajatella, eli en enää uhraa niin tajuttomasti aikaa siihen että mietin vatsaani tai sitä mitä voisi tapahtua. Rentoutunut olen siis jollain tapaa. Toki tämäkin on niin tapauskohtausta, varmasti jos pitäisi matkustella enemmän jne, niin voin kyllä taata että vatsa olisi sekaisin. Normi arjessa menee jo ihan ok.

Hyvä kuulla että en ole yksin ainoana pohtimassa näitä asioita! Tämä tauti ja sen mukana tullut tahaton eristäytyminen, ei tee minusta tai kenestäkään meistä mitenkään poikkeavaa tai jotenkin huonoa ihmistä.

Omalta kohdaltani päätin että jatkossa en roiku missään ihmissuhteessa missä ei ole tilaa ihmiselle kokonaisuutena sairauksine kaikkineen. Jos joku ei ymmärrä että ulos tai kyläilemään hänen luokseen ei pysty välillä tai useinkaan lähtemään, olkoon ymmärtämättä. Olen ollut koko elämäni liian kiltti.. Kun tämän päätin, olo parani huomattavasti.

Aiemmin mainitsin tuosta huolesta oman lapsen arkuudesta johtuen( kun en oikein pysty viemään häntä leikkimään muiden lasten kanssa Ibs:stä johtuen).. Päätin myös lopettaa stressaamasta liiaksi hänen tulevaisuuttaan, kun jos joskus päiväkoti iässä ihmetellään hänen ihmisarkuuttaan ja päivitellään kun eivät vanhemmat ole huolehtineet sosiaalisista kontakteista, kerron sinnekin mistä on kyse. Ei sitten tarvitse enää ihmetellä että jotakin olisi tahalleen jätetty tekemättä.. On kokemusta siitäkin kun esikois poikaa pidettiin jotenkin outona kun leikki päiväkodissa vain tyttöjen kanssa (noin 13 vuotta sitten, on nyt 15 vuotias). Syyksi löytyi myöhemmin se että on erittäin rauhallinen lapsi ja ei viihdy rasavillien poikien kanssa kun leikit olivat liian rajuja hänen makuunsa. Ei ollutkaan syy vanhemmissa ja kotioloissa kuten asia ensin esitettiin. Kyllä me vanhemmat tuolloin säikähdettiin kun oma lapsi olikin yht äkkiä jotenkin outo, ei mennytkään samaan muottiin muiden kanssa.. Ja kaikki oli tuolloin paremmin kuin hyvin, täysin tasapainoinen poika. Harmittaa asiassa se että ei itse tajunnut tuolloin esittää asiaa eteenpäin päiväkodin johtajalle, koska se jos lasta aletaan pitämään ryhmässä jotenkin outona, kyllä se helposti vaikuttaa lapseen itsessään negatiivisesti. Kyllä lapset vaistoavat aikuisista ja heidän käytöksestään. Toisaalta ymmärrän että tutkivat asioita, mutta välillä menee kyllä liian överiksi. Kyllä tuo silti mieleen painui ja mörkönä sinne jäi koska meitä vanhempia haastateltiin ja asia vietiin sosiaaliin kysymättä, puhumatta vanhemmille mitään asiasta. Tämä tapahtui siis Ruotsissa, kun esikoinen syntyi siellä ja aloitti päiväkodin siellä. Voi... Jos olisin noihin aikoihin jo sairastanut Ibs:ää, niin olisikohan minut suljettu jo aikaa sitten pehmeeseen pyöreään huoneeseen.. Tai koko perhe.. Ruotsissa oli nääs pakko viedä jo alle puolivuotiasta lasta joka viikko 2 kertaa viikossa tulevaan hoitopaikkaansa ennen kuin aloittavat hoitonsa äitiysloman jälkeen. Siellä opetettiin lapsille sosiaalisuutta. Enemmän harmia tuosta oli kun jo ihan pieni lapsi sairastui joka viikko uuteen tautiin minkä sai käydessään vain pari kertaa viikossa äidin kanssa noin kahden tunnin ajan istumassa siellä.

Niin, aika vaikee olis etukäteen mitään menoja suunnitella kun kuitenkin sattuis taas pahempi päivä, tosin ei mulla semmosia ystäviä edes ole, joitten kanssa missään kävisin. Ei toki paranis ihan erakoituakaan, ja en edes mitenkä epäsosiaalinen ole mut tosi on, että ystävyyssuhteet vaatii vaalimista ja kun omat vaivat tekee kiusaa, niin eipä sitä aina jää aikaa ja voimia toisillekaan.

Itellä sama juttu. Kavereita ei ole, ne ovat kauan aikaa sitten hävinneet, kun yhteydenpito on ollut lähes mahdotonta. Elän tavallaan päivä kerrallaan. Mitään ihmeellisempää en suunnittele ja jos suunnittelen niin se pääsenkö itse tilaisuuteen on täysin mysteeri. Kaikki kun riippuu vatsan toimivuudesta/toimimattomuudesta.
Omalla kohdallani olen sen verran "onnekas" että olen saanut Valtava rahotteisen terapeutin (auttanut todella paljon) ja tukihenkilön, jonka kanssa harjoitellaan näitä sosiaallisia tilanteita. Rankkojahan nuo harjoitukset ovat, mutta olen itse päättänyt etten anna periksi. Tämä tauti kun vaan pahenee jos ei yritä rypistellä vastaan. Pahimmillani olin niin huonossa kunnossa, että ahdistuin omalla kotipihallani, tai kun oma äiti tuli kylään. Siitä on onneksi jo jokunen vuosi ja nyt olen edistynyt niin paljon, että käyn mieheni kanssa kaupassa ja tukihenkilön kautta olen tavannut mukavia ehkä tulevia ystäviäkin.